I`m alive!

Keskiviikko oli ja  tuli torstai joka sekin meni jo.
Keskiviikko aamuna kutakuinkin tähän aikaan (klo 05) heräilin ja menin suihkuun, sillä tiesin siellä käynnin vaikeutuvan toimenpiteen jälkeen jokseenkin.
En saanut syödä keskiviikko aamuna tottumaani tapaan, sillä saamissani ohjeissa käskettiin olemaan syömättä ja juomatta ainakin 6tuntia ennen toimenpidettä.
Minun oli käsketty saapua klo 10 toimenpiteeseen.
Niinpä nopsaan laskien olisin saanut syödä viimeisen kerran aamuyöllä 04. No, en kuitenkaan laittanut kelloa mokoman vuoksi soimaan. :D
Söin illalla muka paremmin/enemmän...

Jännitti tottakai meno sinne. En lähde kieltämään sitä totuutta ollenkaan.
Sain sairaalan kamppeet mentyäni sinne. Ooo-lal-laaa!!! Niinpä tepastelin siellä sininen aamutakki ja vaaleanvihreät kamppeet ylläni odottelemassa vuoroani kahden muun miespuolisen kanssa. Minun oli jo kamalan kova nälkä kun menin sinne sairaalaan. Aamulla oli vielä koskenut päähänkin. Kysyin kotona aamusta mieheltä, voisinkohan ottaa siihen kipuun lääkettä? Hän oli sitä mieltä että "Ei kannata, ettei sen takia siirry se toimenpide..."
- Enkö edes aspirin zipp:ä?
- No en lähtis ottamaan sitäkään, jotta se toimenpide ei nyt siirry...vastasi mies.
En ottanut lääkettä. Mutta päästessäni sairaalaan ja kertoessani tätä hoitajalle joka kyseli vielä jotakin tietoja ennen vaatteiden vaihtoon pääsyäni, hän kertoi että olisin voinut/saanut ottaa kotona siihen pääkipuun lääkkeen. Hän antoi siinä minulle 2 tablettia jotka nappasin enempiä kyselemättä veden kera alas. Ai miten se vesi olikin hyvää!!!!
Vaihdoin kamppeet ja menin odottelemaan vuoroani...klo oli n. 10:15.
Lueksin vuoden 2012 Kotiliesi-lehdenkin...*huokailin*... kenotin hetken niska vinossa katsoa telvisiota joka oli sen pöydän yläpuolella, mutta koska ohjelma ei mieleeni ollut (Emmerdale) en jaksanut sitä enempää katsoa. Kävin hakemassa vielä vaatesäilytyskaapistani oman puhelimeni ja aloin tekstailla tutuille joutessani...
Näppäilin näin klo 11 saakka.
Sitten saapui joku "oudomman näköinen" henkilökuntaan kaiketi vaatetuksen puolesta kuitenkin kuuluva henkilö huoneeseen.
JOKOHAN MINÄ PÄÄSISIN? heräsi ajatus mieleeni.
Njääh.. enpä tietenkään... Hän kävi hakien kahdesta miespuolisesta odottelijasta sen vanhimman mukaansa. Minun odotukseni jatkui...
Lueksin Auto-Bild-lehden... ei ollut mitään kiinnostavaa siinäkään lehdessä...*huokailin*
Oviaukkoon ilmestyi jotenkin tutunnäköinn mies, vihreä leikkaussalin hattu päässä. Hän vinkkasi minua tulemaan luokseen.
JOKO NYT! Ajattelin ja huokasin hieman hermostuneesti mutta eihän se auttanut enää pakoonkaan lähteä.
Hän pyysi minua näyttämään sitä varpaani pattia. Hän tahtoi tarkistaa siitä sen ihoalueen, että onhan se nyt varmasti ehjä ja siltä osin moitteeton, että leikkaus voidaan suorittaa.
Näytin ja hän haki tussin. Piirsi viilto kohdan ja kertoi kuinka on ajatellut toimenpiteen tehdä.
- Leikkaan tähän sivuun pienen viillon josta poistan sitten sen luunpalan. Paikallispuudutus varmaan riittää hyvin tähän toimenpiteeseen, laitetaan molemmin puolin varvasta puudutus, niin et tunne mitään.
- JAIKS!, molemmin puolin varvasta... toistin.
Ajatus niistä neuloista sai ihokarvani pystyyn.
- Niin no, sitten sinä et tunne enää mitään siinä, lääkäri vähän koitti vitsailla keventäen tunnelmaa joka oli kyllä äärimmilleen minun osin huipussaan.
Lääkäri pyysi minua vielä odottelemaan hetkisen;
- Odottele vielä pikku hetki, katsele vaikka telkkaria..
*Huokaus* no minähän katseen....

Lopulta se nuorempi kaveri vietiin myös ja jäin itsekseni siihen huoneeseen.
Naputtelin viestejä lisää ja soitin äidilleni, kun tiesin hänen olevan kotona vapaapäivällä ja en ollut hälle vielä sille aamua mitään asioita soitellut/tekstannut.
Lisäksi kun olin yksin niin saatoin soittaa, joskus minua häiritsee olla puhelimessa jos samassa huoneessa on muita joita en tunne.
Klo tuli 12:00... ensimmäisenä haettu mies kärrättiin takaisin viereiseen huoneeseen sillä pedillä..*huokaus*...
Jonkin ajan päästä toivat sen toisenkin, nuoremman miehen... minä täällä vaan vartoilen omaa vuoroani, ajattelin...
Sitten viimein klo 13:30 tulee toinen leikkaussalin hattupäineen mies viereeni ja pyytää saada nähdä, millainen patti jalassani on?
Näytin sen hälle ja hän sanoi:
. No oh-hoh, onhan tuo ihan aika iso, no tulehan niin lähdetään....
Hän ohjasi minut leikkaussaliin.
Kysyin matkalla, saisinko ottaa oman puhelimeni mukaani?
- Jätä se sinne kaappiin, kun mielellään sinne ei saisi viedä mitään ylimääräistä.
O_o Mitä!? En saisi ottaa kännykkääni mukaan!? Niinpä puristin käsissäni sitä kaappini avainta koko toimituksen ajan, sekä toista sukkaa joka piti ottaa luonnollisestikin pois. :D

Ei herättänyt liiaksi luottamusta se, miten leikkaava lääkäri suhtautui työhönsä.
Ei mulla ole mitään huumoria vastaan, mutta se vaan ei jotenkin sopinut nyt tilanteeseen kun minä olin siinä itse se, jota operoidaan. Ei nimittäin järin paljoa helpottanut sekään kun muu henkilökunta tavallaan lähti mukaan siihen vitsin heittoon.
En voinut enää muuta jännitykseltäni kuin alkaa heittää lisää vettä myllyyn ja lähdin mukaan siihen mielestäni niin asiattomaan vitsailuun:
- Ai mitä, sanoitko sinä siellä että HUPS!? Tuota minä viimesinpänä tahdon kuulla tässä maatessani.
Sitten alkoi se hoitaja, joka oli siinä varattu niinku potilaan kaveriksi vitsailla leikkaavalle lääkärille että:
- Hups...ei tässä mitäään,...hetkinen...tuota. milläs me tämä nyt oikein korjattaisiin?
(Esitti muka sitä leikkaavaa lääkäriä joka olisi kysellyt neuvoja muilta, vaikka hänenhän se osapuilleen pitäisi tietää..- tai niin minä luulisin. Ja voin toki olla väärässäkin,)
Tuollaisessa uskossa minä vaan olen ollut.

Sain 3-4 puudutuspiikkiä varpaaseeni. AIJAI JAI... nooh, ei se onneksi paljoa pistänyt...(tunteena) mutta eihän se kivakaan tunne ollut saada piikki molemmin puolin varvasta sekä varpaan päähänkin vielä!!!! ja alapuolellakin tuntui nipistys, niin äkkiä laskien niitä olis se 4.

Varsin vinha tunne olikin sitten se, kun tosi toimet oli jo käynnissä. Lääkäri oli jo avannut varpaani ja alkoi taltata irti sitä ylimääräistä luunpalaa joka siihen oli kasvanut.
Koska oli jo hyvänmaun vitsien rajat ylitetty, kysyin siinä sitten:
- Kai te annatte minulle edes mukaan sen luunpalan mitä siellä ikinä hakkaattekaan irti?
- Valitettavasti tämä kyllä lähtee patologille, ei voida antaa sitä sinulle, mutta voidaan sitä sulle kyllä näyttää kohta.
- No höh, harvalla sitä olisi ollut OMASTA luusta tehtyä korua..totesin.
*lääkäri talttasi sitä ja totesi siinä jossakin vaiheessa: - no jopa se nyt on tiukassa!*
Viimein kuului pieni ääni, joka muistutti sitä kuin esim. hammas olisi pudonnut kovemmalle paperille.
Hoitaja vei sitten ylitseni sen, sellaisessa pienessä "lääkkeidenkin jako/annostelu" kipossa ja se oli todellakin kuin iso etuhammas olisi ollut siinä kipossa!!!
Sitten alkoi ilmeisesti haavan sulkeminen.
Ei siinä nyt niin kovin kauaa mennyt toimenpiteenä, mutta se odottaminen sai nykyihmisen elämäntapaan tottuneen jo pitkästymään.
Klo oli siinä 14:10, kun minua jo varmasti sulkivat varpaastani. Tuli fiilis, että "olisko pitänyt kuitenkin käydä wc:ssä ENNEN sinne saliin tuloa kun vielä pääsin..." Olin käynyt sitä ennens iellä sairaalassa heti sinne tultuani... nyt alkoi tuntumaan että ihan kuin rakko alkaisi olla jokseenkin täysi... Noh, en siinä salissa siitä vielä sanonut.Ajattelin että "kohta pääsen ja jospa sitten pääsen myös menemään vessaan.
Jep. Homma ohi ja minua lähtivät kärräämään sängyllä osastolle.
Minut jätettiin huoneeseen jonka säleverhojen raosta tilkisti aurinko suoraan silmiini. Pyysin minua vieneitä tekemään jotakin sille auringolle, laittaisivat verhoa niin ettei paista silmääni.
Siitä toinen hoitaja nälvien vitsiä koitti :
-No on se kun kerrankin paistaa, niin pitää valittaa ja peittää se verholla...
(MAKAA ITE TÄSSÄ LIEVÄSSÄ WC-HÄDÄSSÄ niin että AURINKO TILLOTTAA HÄIRITSEVÄSTI SILMÄÄSI!)
Lisäksi kun on todettu migreenialttius, niin vähiten siihen enää mitään migreeniä kaipasin itselleni.

Kohta oveen koputti joku nopsaan ja siellä oli mieshoitaja tuoden mulle kahvia, 2 voileipää, jugurtin ja mehulasin. (Se mehulasi muistutti NIIN virtsanäytettä että!!!!!)
Söin leivät varmasti alle minuutissa. Kahvia ei oikein tehnyt liioin mieli vain sen vuoksi kun olisin halunnut käydä ENSIN wc:ssä voidakseni nauttia saamistani eväistä paremmin. Olinhan paastonnut sen 6h sijaan kokonaiset 16h ja risat!!!!
Hetkeä myöhemmin sama mies kuikki ovelta kysellen ottaisinko jotakin lisää?
- Ei kiitos, tämä on ihan hyvä näin, mutta hei, voisin kyllä käydä wc:ssä kohta puoliin....kun tietäisin miten varaan painoani tälle leikatulle jalalle...?
-Okeij, ootas mä selvittelen asiaa, mies sanoi.
Ja heti kun ovi meni kiinni hän kailotti käytävällä:
- TÄÄ HALUIS VESSASSA KÄYDÄ....SAAKO HÄN MENNÄ...SE JALKA ON AIKA PAKSUSSA SITEESSÄ...EN USKALTANU LUVATA...
(jestas, miten se kailotti sitä asiaa siinä käytävässä.. klo oli 14:40 kun asiasta hälle 1.kertaa mainitsin. Olin siis jo pidätellyt n.30min.)
Ei kuulunut mitään joten 5min päästä soitin sitä kelloa..
Hoitaja tuli käväisemään siinä n. 14:47. Sanoin että voisin käydä wc:ssä, alkaa rakko olemaan aika täysi...
- Hetkinen, mulla ei oo vielä sun leikkauskertomusta. Voin kyllä antaa sulle alusastian jos haluat?Asiaa selvitellään koko ajan...kohta pitäisi tietoa tulla.
- Kiitos jospa minä VIELÄ jaksaisin hetken aikaa, ellei siinä mene kauaa, sanoin kieltäytyen alusastiaan tekemisestä.
-... mun pitää selvittää ensin miten sä saat varata painoasi sille jalalle... hoitaja sanoi ja meni samalla.
Huikkasin perään että :
- Kantapäälle?!?
mutta hän oli jo menyt.


Hitto. Mietin sitäkin josko vaan menisin vaikka yhdellä jalalla hyppien siihen vessaan. En voinut enää ajatella juovani yhtään mitään.
Soitin kelloa uudestaan.
(Joo, olin ehkä hetken aikaa se "hankala potilas" heh, mutta mun oli HÄTÄ. VESSAHÄTÄ!)
Sitten eräs nainen tuli ja otti sen mun kaapin avaimen siitä pöydältä ja kertoi että tuo pian ne minun vaatteet sieltä kaapista, minne ne jätin. Samalla hän kertoi fysioterapeutin tuovan minulle sen kiilakengän sekä kyynärsauvat.
Jaksaisinko mä odottaa niin kauan enää... olin pidätellyt nyt jo 50min....alkoi jo tuntua takahapaiden kelluminen suussa... kupla puski otsaan...enkö mä nyt jo voi päästä sinne vessaan...
Jonkin ajan päästä tuli se avaimenhakenut hoitaja ja kantoi sylissään minun vaatteitani. Heitti ne siihen sänkyni päätyyn ja kertoi fysioterapeutin olevan tulossa sen kiilakengän ja kyynärsauvojen kera.
*helpotuksen huokaus*

Tulihan se fysioterapeuttikin sitten viimein!!!!
Asetteli kiilakengän jalkaani kyseltyään ensin "minkä kokoinen jalka sulla on?"
- 38....39 sanoin...
- Joo, kyllä tämä sitten mahtuu sinulle, hän sanoi ja asetti kengän paikalleen jalkaani.
Lähdin kimuamaan kohti wc:tä.
Otin kyynärsauvat ja fysioterapeutti sanoi kengästä:
- Se on sitten aika kiikkerä, kun kapenee eteenpäin...
(Meinasin siinä jo kerran sen kengän kanssa kaatua.)
- Joo, huomaan... sitä kun vanhasta muistista menee, niin ei voi kaikkea muistaa.
- Onko sulla kotona portaita? Kysyi fysioterapeutti.
- ööö...eipä taida olla. totesin. Ihan on tasaisesti maanpinnalla koko asuinala meillä.
Olin tuossa vaiheessa jo wc:n ovella ja pönttö näkyi jo silmissäni.
Kinkkasin sauvoineni sitä kohti.
Fysioterapeutti alkoi jotakin teknisiä tietoja siitä kengästä kertoa..."se on sitten ulkona aika liukas, tämä kenkä..."
- Joo, anteeksi, en voi enää odottaa yhtään, minun on pakko jo tehdä tarpeeni... sanoin.
- Ei mitään, fysioterapeutti sanoi ja painoi oven perässään kiinni.
HUOKAUS!!!!!!! ja VOI TAIVAS MIKÄ TUNNE OLI KUN OIKEASTI PÄÄSI LASKEMAAN ENIMMÄT NESTEET POIS!!!!
Voisin oikeasti sanoa sitä tulleen päästä saakka!!! :D :D :D

Kenkuttelin takaisin petiin ja join kylmenneen kahvintiran nyt sekä sitä "virtsanäytteeltä" muistuttavaa laihaa mehuakin hörpin. Mustikkajugurtinkin olin siinä ehtinyt syödä ennen wc-käyntiänikin, joten ei ollut tarjottimella enää kuin juotavaa...sitä "virtsanäytettä".:D

Sitten kävi hoitaja tuoden mulle oman osani siitä leikkauskertomuksesta ja kertoi kotihoito-ohjeet. Sanoi samalla, että kun olen valmis, hän soittaisi minulle taksikyydin kotiini ja saisin lähteä.
Wihuuuuu!!!!
En ollut aikeissa olla sekunttiakaan pidempään kuin oli tarvis. Olin saanut kaiken tarvitsemani nyt ja niinpä rimpuilin omat vaatteet päälleni.
Legginssejä en saanut en mitenkään sen sidoksen ollessa niin iso patti nyt että en halunnut repiä mokoman vuoksi niitä saadakseni mahtumaan lahkeen sen sidospahkuran yli.
Niinpä jätin ne suosiolla laittamatta. Nyt alkoi minun kesäni siten /sillä että jätin ns. "kalsarit" alta pois.(puhun siis pitkälahkeisista legginseistä )
Soitin sitten TAAS sitä kelloa kun olin saanut omat kamppeet päälleni ja tungetuksi toisen kengän reppuuni joka ei mahtunut jalkaani.
Hoitaja tuli ja kysyin:
- Soitatteko te sen taksin minulle vai soitanko minä itse? kysyin vihjaten sillä samalla että olen täysin valmis jo poistuakseni, kyyti vaan puuttui..
- Minä soitan, siinä menee 5 tai 50minuuttia kun se tulee..
- Selvä juttu. Sanoin...

Ei siihen sitten kovin kauaa mennyt. Olisko menny se 15min kun mies ovella kyseli että :
- Oliko Leppävirralle meno?
- KYLLÄ, minä joutaisin jo kotia täältä. Tuumasin hälle ja aloin riipoa takkia niskaani sekä keräillä kassin selkääni ja otin kyynärsauvat ja aloin kenkuttaa ovea kohti.
Mietin mielessä "unohdinko jotakin sinne...? Enpä kai... en usko."
Olisi se vaan hurjan noloa kesken matkan käännyttää taksi takaisin että HEI, mulla unohtui se/tämä/tuo juttu sinne huoneeseen!!!!!XD

Kotimatka meni ihan kivasti. Sanotaanko nopeasti. Kotiin on aina ihmisen kiva tulla. :)
Kotona oli lapset hieman ihmeissään kun minulla oli jalassa se suuri sidospahkura ja kepit kun tulin. Vaikka olihan mulla ne kepit jo lähtiessänikin, mutta ne oli vain VALMIIKSI oltava mukana JOS tarvitsisin niitä.
Ompeleiden poistoon oli varattava aika omaltahoitajalta viikonpäähän, eli 7.3 menen ne poistattamaan klo 10:20, mikäli joku sillä tiedolla jotakin tekeisi. :D
Tyttäreni 4v neuvolaa piti siirtää kun se olis ollu tänä aamuna klo 9, mutta en minä kahden lapsen kanssa sinne pääse mitenkään kinkkaamaan, ja jos vielä pitäs tuplarattaita työntää niin ehei!!! Sain sen maanantaille 3.3. klo 8. ELi sitten uudestaan. Mies on tuon viikon lomalla (talviloma hälläkin) niin saa hyvin alkaa lomansa 1.aamun heräten siihen klo 8:aan vieden tytön neuvolaan.
Kerttu pelkää hieman ajatusta siitä että saa rokotteen.
Sanoin lähtiessäni itse sairaalaan varpaani toimenpiteeseen että :
- Jos äiti ei itke yhtään kun saan puudutuspiikin varpaaseen niin sinunkaan ei tartte itkeä yhtään saadessasi rokotteen.
Ei tainnu tyttö ymmärtää asiaa tai sitä yhteyttä. ;D
Että muuten ihan hyvä, mut metsään meni.

Kerroin kyllä palattuani Kertulle kuinka äidille oli annettu sairaalassa ainakin 3 piikkiä enkä ollut itkenyt yhtään.
En tiedä miten sitä rokotuspelkoa voisi lapselta lieventää.... onko alettava lahjoa että kun annat laittaa niin saat sitä/tätä/tuota...tai saat sen/tämän/tuon... *huokailututtaa taas moinen*


Tähän saakka kaikki mennyt hyvin. Varpaassa ei ole ollut edes kipuja. Olen napostelut Burana caps 400mg:a saamani ohjeen mukaan, nyt lähtee 2.päivä. Sekin on ihan vain varotoimi, ettei alkaisi koskemaankaan..Tuntuu vähän höhlältä syödä lääkkeitä /lääkettä, kun ei koske!!! Siksi olenkin ottanut vain 1x 3-4h välein niitä tabuja.


Tiistaina lähdeme käväsemään pikaisesti kotipuolessani ja vietämme riehakkaat Synttäri kemut keskiviikkona 5.3. Wohou!!!
Täytyis kai viikonlopun aikaan pakata (ja muistettava laittaa ne Kertulle ostamani käärmepillit sinne kassiin niin ettei tyttö niitä näkisi. Ei ole muuten ylläri jos ne näkee..)

Oliskohan tässä jo taas hetkeksi juttua.
Eilen kirjailin 2x kirjeitäkin, toisen lyhemmän toisen pidemmän.
Kerttu alkanut vallata mun konetta. Istui eilenkin aika hyvän tovin katsoen You Tubesta kinderi yllätysten kokoamisia... huh huh... illalla piti miltei rautakangella irrottaa tyttö koneelta että pääsin pankin sivulla itse käymään. Ehkä mun on alettava ajallisesti rajoittaa hänen koneaikansa vaikka 15-30min kerrallaan. Ehtii se siinä 15min katsoa yhden kindermuna yllärin kasaamisen. :D

HIRRRRRRMuisen mukavaa kuun viimeistä päivää jokaiselle!!!!!!
Tästä on hyvä alkaa maaliskuu. :)